maanantai 7. elokuuta 2017

Vaikka kirjoitankin onnesta

Voi kuinka monesti olette olleet ajatuksissani. Useampaan otteeseen olen avannut tekstikentän ja koittanut kirjoittaa. Olen saanut inspiraatiopuuskan, joka on laantunut samantien bloggerin avauduttua. Sormet eivät suostu liikkumaan näppäimistöllä, ja päässä pauhaa päällimmäisenä ajatus; ''ei sitten mitään kliseistä paskaa''.


Monesti yön vaihtuessa illaksi, olen potenut kirjoittamattomuutta.  Mitä tämä on, minähän pidän kirjoittamisesta? Ei ole aikaisemminkaan tuottanut ongelmia, joten mikä nyt mättää. Vai olenko jo sanonut kaiken?

No en helvetissä. 

Niin. Mutta minne sitten katosin?

Olisihan minulla miljoona ja yksi koottua selitystä poissaololleni, mutta lukukokemuksen ylläpitämiseksi aion nyt jakaa kanssanne vain muutaman.
Ensimmäiseksi täytyy myöntää, että kesä vie minua. Olen nuoresta asti ollut kesän tullen eloon heräävä lajike.

En stressaa kellosta tai aikatauluista. Menetän ajoin ajantajuni. Vilustutan itseni hiukan viileähköissä kesäöissä. Tanssin voguingia Robinin tahtiin vaikka en osaa.

Unohdan pyykit koneeseen, ja kotini on sotkuinen.

Syön jäätelöä liikaa. Unohdan avaimet sisälle. Nukun kuusi tuntia yössä ja rakastun Robiniin, Cheekiin, kassapoikaan ja uimavahtiin.

Teen työtä johon vapaapäivinäni ikävöin takaisin. Ympärilläni on ihmisiä joita rakastan, ja jotka rakastavat minua takaisin.

Minä olen onnellinen. Ensimmäistä kertaa vuosiin sisälläni vallitsee kupliva rauhallisuuden tunne höystettynä innostuksella ja kutkuttavalla levottomuudella.

Tässä vaiheessa tekstiä havahdun, ja ymmärrän miksi en ole kirjoittanut.
Koska tämähän itseasiassa on sitä kliseistä paskaa. Olen ehkä vierastanut onnellisuudesta, ja oman elämän hehkutuksesta kirjoittamista. Olen ehkä hävennyt, ja samalla pelännyt koko asian ääneen lausumista. En halunnut antaa itsestäni liian siloteltua kuvaa. Arkeni ei ole täydellistä.  En syö lehtikaalia, eivätkä haavani parane kookosöljyllä.


Mutta typerähän minä olin. Saan minäkin olla onnellinen, vaikka kliseisen paskan uhalla. Olen silti se sama laivan kapteeni kuin tämän blogin alussa, vaikka kirjoitankin onnesta.


Kellä onni on, se onnen kätkeköön.

Ei taida pitää paikkaansa enää.


💙💙💙


Lopuksi haluan vielä vähän kiittää.


Kiitos kauniista kesäilloista, kiitos lämmöstä, kiitos valosta. Kiitos värikkäästä taivaasta, lempeästä tuulesta ja sadepisaroista.

Kiitos, kun saan tehdä asioita, joista nautin.

Kiitos ystävistä. Kiitos ihmisistä, jotka saavat minut tuntemaan oloni rakastetuksi.

Kiitos, hymystä, naurusta ja ilosta. Kiitos, että saan tuntea.

Kiitos ymmärryksestä, lempeydestä ja armollisuudesta.

Kiitos, että saan rakastaa.

Kiitos luottamuksesta, anteeksiannosta ja lojaaliudesta.


tiistai 20. kesäkuuta 2017

Ainakin sun jalat toimii

Mitä enemmän selaan somekanavia, sen enemmän alan epäillä meidän suhtautumistamme omaan
kehoon, muihin ulkoisiin piirteisiin, sekä siihen,  mitä olemme oikeasti.


Puhutaan oman kehon rakastamisesta ja hyväksynnästä, mutta rakastammeko oikeasti, vai sanommeko vain?

Tietysti on äärimmäisen hieno edistysaskel, että tietynlaisen kropan havitteleminen on pieneltä osin siirtymässä taka-alalle. Varressa saa sittenkin olla vähän muhkuroita, rosoisuutta ja pehmeyttä. Saa näyttää ihmiseltä kentaurin sijaan.

Kuitenkin surullisen iso joukko ihmisiä pitää normaalina ja hyväksyttävänä kehoa, jota ei välttämättä ole olemassakaan. Katsomme putkinäköisesti ja näemme vain kaiken sileän ja rasvattoman oikeana. Pyörimme ympyrää ja palaamme aina samaan alkukysymykseen; miksi minä en näytä tuolta.

Kuitenkin samaan aikaan kun media luokittelee meidät rasvapalloiksi, huutaa Kendrick Lamar haluavansa nähdä raskausarvellisia pyllyjä. Toisaalta mukavaa, että joku on havahtunut  todellisuuteen. Tuntuu, että ihmiskehosta on vuosien saatossa muokattu vain mielikuva, joka on  todella vieraantunut todellisuudesta. Isn't that scary?

Kauheasti me myös soimaamme itseämme. On liian paksut jalat ja allit heiluu. Itse sorrun usein samaan, mutta tämän aivoripulin vallitessa muistuttelen mieleeni, että kappas vain, nää jalathan muuten toimii. Voin kävellä, juosta ja kiivetä. Mitäs helvettiä pitäisi vielä muka saada?

Kädetkin toimii, ja pääkin jotenkuten. Pitäisikö siis vaikka keskittyä siihen, mikä on loistavasti, eikä siihen mikä puuttuu? Huh. Hengästyttää ajatella, miten paljon tehokasta elinaikaa käytämme mokoman pohtimiseen.

Entäs jos seuraavan kerran itseinhon iskiessä muistelisimme kaikki tuota edellämainittua, ja soimaamisen sijaan silittäsimme niitä alleja ja kiittäisimme niiden toimivuudesta? Voi kuulostaa typerältä, mutta tarpeeksi tätä ajatusleikkiä tehdessämme, alkaa jokin päässämme muuttua. Miten paljon saisimmekaan aikaan, jos keskittäisimme kaiken sen energian itsestämme poispäin.

Paljon on matkaa, mutta ei Roomakaan päivässä rakentunut. Opetellaan rakastamaan meitä, niin voidaan rakastaa muitakin. Arvostetaan toimivia varsiamme ja hoivataan niitä. Ei pidetä itsestäänselvyytenä mitään, ja nostetaan itsemme välillä jalustalle. Ollaan, eletään ja ihmetellään, kuin viimeistä kesäpäivää.






lauantai 20. toukokuuta 2017

Lempivärini, aurinko




Jäätelö, aurinkouikkari ja pieniä pilvenhattaroita. Lämmin sateen ropina ja lempeä tuuli.
Mieleni on mutkikas, kuten ennenkin. Silti olet tässä. Vieläkin.


Sinä olet aurinko.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Mademoiselle Printemps










Neiti Kevät täällä moi!
Olen aika pitkään ollut mieltä että musta ei sovi mulle, ja en ole mielipidettäni mihinkään vaihtanut, mutta siitä huolimatta asuni on tällä kertaa all black. Musta ei sovi mun kasvojen väriin ei sitten yhtään, mutta tämmöisessä hempeässä pitsissä ja mesh-paidoissa ei näytä ihan niin kauhealta :D
Yleensä ostan kaikki yläosat aina joko valkoisena tai muuten mahdollisimman vaaleassa sävyssä, koska valkoinen on aikalailla mun lempiväri ja vaaleat sävyt on ihanan fresh!
Joskus mun kuitenkin tekee mieli laittaa mustaa päälle, on se kuitenkin jollain tavalla tosi arvokas ja tietyllätapaa naisellinen väri. Oon myös jotenkin ihan  rakastunut tohon mustaan braletteen, jonka meinasin vanhasta tottumuksesta ostaa valkoisena, mutta päätin rohkaistua ja ottaa mustan kuitenkin :) Jännä miten värit vaikuttaa niin paljon, jotenkin tosi epäkotoinen olo mustassa, mutta jollain tavalla pidän siitä.
Housuissa toki mustaa käytän jonkin verran, koska mustat housut on monikäyttöiset ja siistit aikalailla tilanteessa kuin tilanteessa.
Olen myös jotenkin uudestitykästynyt Reebokin valkoisiin nahkatennareihin, jotka löysin Stadiumin alesta. Tarkoitus oli tosin ostaa tanssikengiksi, mutta vähän täytyi testailla ulkonakin.... :)

Fiilis auringonpaisteesta on ollut ihan 6/5, tosin keli näyttää vaihtelevan vielä aikalailla räntäsateesta puuskaiseen tuleen. Onneksi aurinko lämmittää jo sen verran ettei lumi sentään maahan jää.

Minä olen ollut viimeaikoina vähän jännän äärellä. Muutoksia ja uusia juttuja tapahtuu yhdellä rynnäköllä, ja ajatukset ei meinaa pysyä perässä. Silti olen edelleen sitä mieltä, että 2017 tuo tullessaan kovasti hyvää. Onhan se paljon jo tuonutkin. Jotenkin heti kun vuosi vaihtui, jäi tietynlainen ikävä edelliseen vuoteen. Siitä lähtien mulla on ollut tästä vuodesta hyvä kutina.

Minua jännittää tuleva, mutta olen silti luottavaisin mielin. Rintalastan alle pesiytynyt kevät poikasineen innostaa minua uuteen alkuun joka päivä.

Miten teidän kevät on pyörähtänyt käyntiin?




Tässä vielä Neiti Kevään asun yhteenveto:

Mesh-paita - Monki

Bralette - Cubus

Housut - H&M

Kengät - Reebok/Stadium

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Älä välitä


Minuun kohdistetaan usein kysymyksiä kuten mikä sulla on  tai miten sä voit olla noin herkkä tai sitten käsketään vain olla välittämättä. Älä välitä. Mitä sä siitä välität. No voi saatana siinäpä se. Lopettaisin oikopäätä, jos voisin. Lakkaisin miettimästä ja välittämästä tällä kyseisellä sekunnilla, jos vain voisin.


Yhä  useimmissa foorumeissa, sekä lehdissä, että netissä voi nykyään törmätä termiin erityisherkkyys.
Luulen, että erityisherkkyys ei suinkaan ole viimeaikoina lisääntynyt, siitä on vain alettu puhua enemmän. Käsitteenä erityisherkkyys ei nimittäin ole kovin vanha löydös, vaan laajemmat tutkimukset on ilmeisesti aloitettu vasta 90-luvulla.  Näin ollen tietoisuuden kasvaessa yhä useampi voi löytää itsessään erityisherkän piirteitä.

Olen asiaan jonkin verran perehtynyt, sen jälkeen kun aloin löytämään itse diagnosoimilleni häiriöille loogisia selityksiä erityisherkkyyden puolelta. Kaksisuuntainen mielialahäiriö ja epävakaa persoonallisuus väistyivät taka-alalle ymmärtäessäni, että minulla onkin mahdollisesti ominaisuus, eikä sairaus.

Mitä erityisherkkyys sitten on?

''Erityisherkkä ihminen käsittelee havaintoja ja tietoa syvällisesti. Hän miettii eri vaihtoehtoja, vertaa tietoa aiempaan tietoon tai kokemuksiin ja yhdistää ulkoiset ja sisäiset havainnot kokonaisuudeksi.''

''Erityisherkkä ihminen stressaantuu liiallisesta aistimus- tai tietomäärästä. Monipuolinen,  intensiivinen tai pitkäkestoinen tapahtuma voi viedä hänen voimansa, jotka palautuvat lepäämällä, rajaamalla aistimuksia tai poistumalla tilanteesta.''



''Erityisherkän ihmisen tunteet ja tuntemukset voivat olla voimakkaita. Hänellä on kyky liikuttua, vaikuttua ja asettua toisen asemaan helposti.''

''Erityisherkän ihmisen aistihavainnot ovat hienovaraisia. Hän tarkkailee sekä ympäristöään että sisäisiä kokemuksiaan, ja tekee niistä tarkkoja havaintoja. Herkän aistit eivät kuitenkaan ole paremmat kuin muilla, vaan kyseessä on hermoston herkkä reagointi.''



Eli toisinsanoen, aistit työskentelevät autonomisesti, tahdosta riippumatta koko ajan. Se ei tarkoita, että ne olisivat herkemmät kuin muiden, mutta ne altistuvat kokoajan ärsykkeille.

Tästä syystä aina kun tulen töistä, koulusta tai muusta vilskeestä kotiin, tarvitsen mun oman viisitoistaminuuttisen. Lähes poikkeuksetta.
Viisitoista minuuttia hiljaisuutta ja mielellään pimeässä niin avot, olen taas toimintakunnossa.

Joskus tosin tarvitsen pidemmän ajan palautuakseni. Kuten sanottu, väsähdän informaatiotulvasta. Tämän lisäksi huolestun myös kaikista valtakunnan asioista varmuuden vuoksi. Joskus siis yö ei ole riittävän pitkä aika palautumiseen, joskus palautumisprosessi kestää useamman päivän.


Väsähtämisessä tosin piilee pieni ristiriita. Vaikka olisin päivän aistihavaintoähkystä kuinka väsyksissäni, ei uni välttämättä tule. Ette tiedäkään kuinka monesti olen toivonut pikalobotomiaa illalla, kun koitan saada unen päästä kiinni, mutta pääni ei lopeta työskentelyä. Aivot surraavat ja käyvät läpi asioita, murehtivat, kääntävät ja mutkistavat asioita entisestään. Ja tällöin jos koskaan toivoisin voivani lopettaa ajattelun ja välittämisen siihen paikkaan.


Vaikka erityisherkkyydessä on muutamia tuskaisia piirteitä, olen tietoisuuden myötä oppinut kääntämään sen ominaisuuksia myös vahvuudeksi.

Koen voimakkaita, äärilaitaisia tunteita lähes päivittäin. Vaikka se on usein kovin väsyttävää, tarkoittaa se myös sitä, ettei mikään ole minulle ihan sama. En ole ''hälläväliä'' oikein mikään suhteen. Tästä syystä innostun, inspiroidun ja vihkiydyn asioille, jotka ovat minulle tärkeitä. Sydämeni tykyttää holtittomasti, kun innostun. Pystyn antamaan itsestäni yli sataprosenttisen panoksen, ja silloin minua ei pysäytä mikään.



Saatan myös haukkoa henkeäni pettymyksestä. Maailman epäsopusuhdat ja vääryydet saavat minut aika-ajoin tärisemään. Murheellisena isken lopulta nyrkin pöytään ja alan tehdä tosissani muutoksia tilanteen parantamiseksi. Olenkin aina ollut sitä mieltä, että osa hienoimmista asioista syntyy, kun ammennetaan rankkojen tunnetilojen vallassa. Pyöritään tuskassa, kunnes Alpha Omega on kirjoitettu. Sitten noustaan ylös, sipaistaan pölyt olkapäiltä ja vedetään suupielet taivasta kohti. Miksi padota ja pelätä negatiivisia tuntemuksia, kun niistä voi syntyä loppujen lopuksi jotain suunnattoman hienoa? Muutenkin, jos ei koskaan myönnä tuntevansa surua, vihaa, inhoa tai pelkoa, ei myöskään koskaan opi käsittelemään niitä.


Minua saattaa itkettää niin 8-vuotiaiden satubalettinäytös, kuin jumppaohjaajan tsempit kesken tunnin. Ja kyllä kiitos, minua nolottaa silloin.


Muun muassa valmistujaisissani itkin lähes jokaisen vieraan saapuessa, kun tajuntaani iskeytyi, että hei tää porukka saapuu oikeesti eri kaupungeista juhlimaan mua.

Eli toisin sanoen, mikäli näet minut itku silmässä, minulla ei todennäköisesti ole sen suurempi hätä. Se on vain minun tapani käsitellä sekä iloa, surua, että lähes kaikkea siltä väliltä. Monet vain sattuneesta syystä yhdistävät sen automaattisesti negatiivisiin tunnetiloihin.


Aa että. En voi väittää, että kanssaeläjilläni olisi jotenkin erityisen helppoa kanssani. Onhan erityisherkkyydellä yhteneväisiä piirteitä niin autismin, ADHD:n, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, paniikkihäiriön ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa. Että koitas siinä nyt sitten 😂

Mutta ainakin voin sanoa, että minussa on niin monta puolta, että aina saa yllättyä! Ominaisuuteni tuo nimittäin myös sekä omaan että läheisteni elämään  silloin tällöin paljon hyvää.

Saatan  vetää sinut mukanani sekä pohjamutiin ja aallonharjalle, mutta koskaan en jätä sinua yksin sinne. Huolehdinhan nimittäin sinunkin murheesi aina omieni lisäksi.




Tiedän, että ihmiset jotka kehottavat minua olemaan välittämättä, eivät tarkoita pahaa. Mutta harmikseni ja onnekseni  minä välitän juuri niin kauan kunnes laskette kukkasia ja multaa päälleni.  Ja kuopastakin mielelläni vielä  rääkyisin, että laulakaa nyt saatana vähän ilosempia lauluja.  En nimittäin tahtoisi matkustaa ajasta iäisyyteen kuunnellen surullisia lauluja, heh 😆







Mitäs pidätte tän päivän asusta muuten? Mun mielestä tämä pinkki farkkuhame on samalla sekä naisellinen, että tyttömäinen värinsä takia! Ja nahkatakki sopii melkeinpä asuun kuin asuun. Uskokaa tai älkää, minäkin pidän aika ajoin naisellisesta tyylistä 😂

Kuvat: Ninni - Visions

-Madame


 Pohdintani erityisherkkyydestä oli tämän postauksen osalta lähestulkoon omien kokemuksieni ja tuntemuksieni kerrontaa. Joidenkin mielestä tämä voi siis jäädä vähän pintapuoliseksi. Mikäli kiinnostuit aiheesta ja haluat tietää lisää, klikkaa tästä !













tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tai ainakin heikunkeikun



Kun kaikki on vinksin vonksin, mietimme, kuinka tästä eteenpäin. Ihanassa ilta-auringossa näemme vain paskaisen ikkunalasin. Avonaisen jääkaapin edessä mietimme mitä laittaisi suuhunsa, kun vesikin on jonkun kalan kodista pois.
Teemme kovasti työtä, joka osoittautuu tuloksettomaksi. Mietimme, miksi en riittänyt tähänkään, kun kaikki on vinksin vonksin.




Pidätämme itkua, koska kukaan ei saa nähdä meidän olevan heikkoja. Teeskentelemme kaiken olevan mukavasti, koska surullisena näyttäytyminen rinnastetaan melkein rikolliseen toimintaan.
Sitten ihmettelemme kasvavaa pahoinvointia  hyvinvointivaltiossa.




Mutta kun kaikki on vinksin vonksin, teemme myös asioita, joita emme aikaisemmin pitäneet merkityksellisinä. Mietimme, mikä meille on oikeasti tärkeää.
Aikaisemmin korrekteina pitämämämme asiat saattavat menettää painoarvonsa. Työstämme asioita, jonka haluamme muuttuvan. Petymme, kun tajuamme, että ympärillä on ihmisiä, jotka eivät olekaan täällä meitä varten, vaikka luulimme. Lakkaamme panostamasta ihmisiin, ketkä myrkyttävät meitä. Opimme erottamaan jyvät akanoista, kun kaikki on vinksin vonksin.




Ja lopulta saatamme havahtua ajatukseen, että kaikki ei olekaan enää vinksin vonksin. Ne ovatkin ehkä vain  myllerryksessä. Tai ainakin hiukan heikunkeikun.




sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Sarkasmivalveutuneen lyhyt oppimäärä

Voisitko lakata olemasta niin  sarkastinen?
Minäkö muka sarkastinen? Tai no, ehkä mä vähän olenkin. Tai oikeastaan en niin vähänkään.



Yllämainitun lausahduksen kuultuani, olen pohtinut sarkasmia, ihmisyyden parasta ja hirveintä ominaisuutta lähes päivittäin. Aikaisemmin en ollut ajatellut koko asiaa sen suuremmin. Mutta siitä päivästä lähtien olen jalostanut ajatusta sarkasmista ja mustasta huumorista, sen synnystä ja olemassaolon syistä useasti.

Miksi me olemme sarkastisia? Mitä sarkasmi on, ja olenko minä todella niin sarkastinen, että saan toisen aika ajoin kiehumaan?

Minä käytän sarkasmia puhutussa kielessä vähän kuten kusmulkku naisia; usein, väärin ja silloin kun mua huvittaa. (Hirveä vertaus, mutta ihan itse keksin.)  Siinäkin tietysti tilannetajua soveltaen, kaikkiin tilanteisiin se ei vain yksinkertaisesti sovi. Kuitenkin useimmat meistä ovat jo niin sarkasmivalveutuneita, että ymmärtävät milloin ylitetään asiapuheen raja pompaten rajattomaan, vapaaseen sarkasmiviidakkoon. Minuun tutustuessasi raja on todennäköisesti ylitetty jo esittäytymisvaiheen jälkeen, mutta pyrin pitämään jonkinlaisen holtin siinäkin. Vaikka mainitsin äsken sanan ''vapaa sarkasmiviidakko'', on sielläkin omat lainalaisuutensa ja sääntönsä.

Vaikka puhutussa kielessä sarkasmi on usein kovasti läsnä, olen usein kirjoittaessa paljon varovaisempi ja harkitumpi sen käytössä. Miksi?
Syy on aika yksiselitteinen. Kirjoitetussa kielessä, oli kyseessä sitten blogi, tekstiviesti, snäppi tai fb-päivitys, väärinymmärryksen riski kasvaa _aina_.
Tätä ei voi mielestäni kylliksi toitottaa. Olen sitä mieltä, että nykyään useimmat väärinkäsitykset tapahtuvat nopeiden viestivälittimien informaatiokatkoksista. Viestissä kun ei nää toisen ilmeitä, kehonkieltä tai äänenpainoa. Sen takia konfliktien selvittäminen whatsappin välityksellä tulisi olla kiellettyä. Siinä voi joutua sarkasmit väärään kurkkuun.
''Vitun mulkku'' voi myös muuntua moneksi viestinvälityksellä. Riidelkäämme siis jatkossa kasvotusten, tai huudetaan vaikka puhelun välityksellä. Kuulee edes jos toisen leuka alkaa väpättää. Reaktiot ovat aitoja, eikä toinen ehdi miettiä miten vaikuttaisi vastatessaan mahdollisimman coolilta.
Whatsapp ei síis olekaan vain kätevä yhteydenpitoväline, se on osa suurempaa salajuonta, oikea valheiden verkko, psykopaattien ja narsissien*  itämispaikka!  PIIP. Sarkasmivaroitus. Äsken loikattiin rajan yli.   Kysymys kuuluu: Piditkö siitä? Tekikö se mukavan mausteen lukuhetkeen, vai kerkesitkö jo miettiä että pitäísit haahka jo pienempää suuta? Kumpikin on oikein, meitä on nimittäin niin moneksi.

(*Narsissi: Ihmisryhmä, jotka pitävät itseään järjestäytyneesti muiden yläpuolella, kyykyttävät henkisesti läheisiä, mutta ovat yleensä julkisuudessa pidettyjä henkilöitä. On puhuttu aikaisemmin narsisteista,  mutta en sitä tähän maailman aikaan uskalla enää käyttää.)




Sarkasmiviidakossa kahlaaminen voi ajoittain tuntua haasteelliselta, siksi olen koonnut teille Sarkasmivalveutuneen lyhyen oppimäärän, jota pyrin itsekin noudattamaan. Useimmiten.

1. Ei väkisin.
Jos sarkasmi ei tule luonnostaan, älä pakota sitä. Liika yrittäminen ei palvele ketään, saattaa jopa johtaa sinut ikäviin tilanteisiin.

2. Tilannetaju
Parasta sarkasmi on seurassa, joka on kanssasi samalla aaltopituudella. Tästä syystä tuntemattomassa porukassa kannattaa vähän kuulostella, ennen kuin laukoo ilmoille ronskia läppää perussuomalaisista. Voi nimittäin olla että just se sun vieruskaveri pyrkii kuntavaaleihin kyseisen puolueen nimissä.

3. Näytä, että osaat olla myös vakavissasi.
Sarkastinen kaveri voi olla hauskinta maailmassa, mutta mikään ei ole niin raskasta, kuin henkilö, joka ei ota mitään tosissaan. On tärkeää, että ihmiset osaavat tunnistaa milloin olet tosissasi, voidakseen luottaa sinuun.



Sarkasmi ja musta huumori ovat osaltaan myös aikamoisia taiteenlajeja. Ne voivat muuttaa surun iloksi, ja ilon hysteriaksi niin, että kaikki ovat tyytyväisiä. Mutta on myös hetkiä, jolloin ne on parempi hetkeksi unohtaa. Mielestäni ne ovat ehdottomasti suomalaisuutta rikastavia tekijöitä; kuinkas muuten oltaisiin menty yli synkän virran ja läpi harmaan kiven? 

Parhaimmillaan sarkasmi voi toimia myös tehokeinona, kun yritetään saada toinen kauttarantain ymmärtämään, että jokin asia olisi mahdollisesti voitu hoitaa vähän paremmin.
Sarkasmi palvelee parhaiten, kun ketään ei tarkoituksella loukata, vaan niin sanotusti kevennetään tunnelmaa.

Someaikana sarkasmiviidakossa voi olla ajoittain raskasta, mutta siihenkin on ratkaisu. Pistetään somet kiinni hetkeksi, ja keskitytään ihmisiin, jotka ovat konkreettisesti vierellä juuri nyt. Niin minäkin aion seuraavaksi tehdä. Ja tuo ei ollut edes sarkasmia.



Sarkasmivalveutunutta sunnuntaita,

-Madame